
Haluaisin kertoa teille kirjeestä, jonka kirjoitin muutama vuosi sitten. Tarina alkaa näin.. Tämä paikka tai tila on rakennettu 1940-1950 luvulla ja me olemme sen neljännet isännät. Kun tulimme tänne asuntonäyttöön tammikuussa 2005, niin meille tuli heti tunne, että tänne kuulumme:) Tämä tila, rakennukset ja maalaismaisema oli juuri meille tarkoitettu! Olimme vasta saaneet edellisen asuntomme valmiiksi ja mielestämme olimme valmiit uusiin haasteisiin:)
Maaliskuussa muutimme ja melkein samantien aloitimme remontin laajennuksineen. Oikeastaan kaksi vuotta vain rakensimme ja asuimme kaiken sen keskellä. Se oli paikoitellen todella rankkaa..Tunsimme välillä itsemme todella väsyneiksi ja haluttomiksi jatkaa..Joskus väsyneinä tuli riitoja todella pienistä asioista ja tunsin huonoa omaatuntoa lastemme elämästä remontin keskellä.
Välillä tuntui jopa niin toivottomalta että ajattelimme onko avioliiton rikkoontuminen hinta tästä kaikesta! Sitä emme todellakaan halunneet..Olimme arvioineet voimamme hieman liian yläkanttiin. Me olimme tilanteessa, jolloin oli myönnettävä ettei voimat piisaa kaikkeen. Mieheni kävi koko tuon rakennus ajan tietenkin päivätöissään 50km päässä toisella paikkakunnalla. Sieltä tultuaan hän teki hommia kotimme eteen puolilleöin...
Rakentaminen vaihtui hiljalleen sisustamiseksi ja miehenikin suostui ottamaan vastaan ulkopuolista apua. Meillä oli muutama todella pätevä tuttu tapetoimassa ja laatoittamassa. Saimme vihdoin aikaa tehdä ihania normaaleja juttuja koko perheen kesken. Moni remontoiva pari, jolla on pieniä lapsia kyllä tietää mistä puhun..
Nyt tuosta kaikesta raskaimmasta ajasta on kulunut kaksi vuotta ja nyt rupeaa tuntumaan että olemme selvinneet voittajina. Rakentaminen koetteli parisuhdetta mutta myös yhdisti meitä. Ihana katsella yhdessä tehtyjä juttuja;)) Vähän kuin omaa lastaan katsoisi.. Todellakin meiltä puuttuu listoja vielä sieltä sun täältä, mutta itsellemmehän me tämän rakensimme emmekä myyntiin!
Rakastamme tätä paikkaa ja sen vuoksi on vuodatettu hikeä, verta ja kyyneliä.. Emme koskaan halua lähteä täältä pois. Toivottavasti elämässämme menee kaikki niin, että saamme vanheta yhdessä täällä:)) Haluamme, että tämä tulee olemaan lapsillemme turvasatama jonne voi aina palata..
Tässä muutamia kuvia siitä ajasta jolloin kaikki oli vielä todellakin kesken. Kyllä välillä kysyi tahdon voimia elää tuollaisessa kaaoksessa..


Nyt siihen varsinaiseen aiheeseen, kirjeeseen. Tarkoituksenamme on asua täällä mummuna ja vaarina, mutta jos jompikumpi lapsista haluaisi tämän itselleen, niin se olisi ihanaa. Kuitenkaan maailmasta ei tiedä, mihin se lapsiakin vie:)
Halusin jättää viestin jollekulle joka mahdollisesti korjaa tai purkaa taloamme joskus. Kirjoitin pitkän kirjeen talomme historiasta, kerroin perheestämme ja siitä kuinka kaiken olemme rakkaudella tehneet. Laitoin kirjekuoreen vielä kaksi valokuvaa jossa olemme koko perhe. Yläpuolella olevassa kuvassa näette keskeneräiset portaat.
Portaikon seinät tehtiin uudelleen ja sinne väliin sujautin kuoren. Mieheni katsoi hyvän kohdan jossa kuori tulisi todennäköisimmin säilymään. Toivon että joku todella joskus sadan vuoden päästä löytää kirjeemme. Ajatuksissa on vielä tehdä pieni paketti kellarimme tekemättömän seinän väliin ja sinne ajattelin laittaa mahdollisesti jonkun korun yms.kivaa. Jos itse löytäisin jotain menneiltä ajoilta, niin se olisi superkivaa:))

Tässä kuvassa kultamme käyvät moikkaamassa iskää joka rakentaa laajennusosassa kodinhoitohuonetta:))
Loppu hyvin, kaikki hyvin..
Nyt tuntuu, että me todella haluamme olla vain kotona jota sydämellämme rakensimme. Nautimme "valmiista" ihanasta kodistamme, joka todella on juuri meidän näköinen.
Voimia kaikille joilla rakentaminen tai remontointi on meneillään tai alkamassa;))
Kyllä se valmis omannäköinen koti on monen vaivan arvoinen. Muistakaa kuitenkin tehdä muitakin kivoja juttuja:))
Ihanaa viikonloppua kaikille sisustusystävilleni!
Haliterkuin Hanneloore